Painajainen

10 03 2011

Tuska oli valtava meidän nojatessa kapeiden, haisevien ja pimeiden käytävien seinämille. Käytävät olivat täynnä ihmisiä, joista kukaan ei uskaltanut edes istahtaa hetkeksi. Toki pientä liikehdintää oli. Keskikäytäville uskaltauduttiin välillä, jolloin pyrittiin liikkumaan kohti jossain edessäpäin olevaa uloskäyntiä, mutta silloin piti olla korvat tarkkana, koska jos vartija sattui tulemaan vastaan niin he ampuivat kyselemättä keskellä käytävää olevat.

Minä olin saanut lahjottua erään vartijoista. Hän ilmoitti tulostaan paukauttamalla jalallaan kovaa lattiaan ennen kääntymistä käytävästä toiseen ja silloin tiesimme kaikki painautua takaisin seinää vasten, kuin emme olisi ikinä liikkuneetkaan.

Käytävät jatkuivat loputtomiin. Välillä tulimme jonkin sivuhuoneen kohdalle, joissa oli jopa valo, joka otti pimeään tottuneisiin silmiimme, mutta emme olleet tarpeeksi rohkeita, että olisimme sen tarkemmin uskaltaneet huoneisiin edes kurkistaa. Mielestäni kävelimme ja pelkäsimme viikkokausia, ennenkuin tulimme siihen kohtaan mistä oli mahdollista nousta maanpinnalle.
Minun lisäkseni maanpinnalle nousi ystäväni Anne ja neljä muuta. Olimme erään huoltoaseman kohdalla, kun näimme päivänvalon ensi kerran moneen kuukauteen. Minä sanoin Annelle, että on pakko saada kahvia ja niin menimme huoltoaseman kahvioon ja istahdimme pöydän viereen hiljaisina, uskaltamatta puhua. Kahvin juotua minä sanoin Annelle, että menen kotiin kävellen, enkä todellakaan suostu ahtautumaan mihinkään autoon eli suljettuun tilaan kaiken tuon jälkeen. Kävelimme pitkin Västanpån asuntoaluetta, paikkaa missä vaarini oli asunut, ja mietimme miten pääsemme meille ilman että meitä saadaan kiinni.
Anne sanoi, että lähdetään meidän mökille, se kun on saaressa niin tuskin meitä sieltä tullaan etsimään ja niin teimme. Kun pääsimme saareen niin näin vanhempani ja mieheni, jonka olin luullut olevan jossain taistelurintamalla, olihan käynnissa jonku kamala maailmanlaajuinen kriisi.
Jussi sanoi minulle, että jouduimme ojasta allikkoon, että siellä oli käynnissä ihan sama juttu kuin muuallakin. Ja niin olimme taas keskellä kauheuksia. Palasimme veneeseen, jossa näin myös serkkuni Pasin ja hän sanoi, että viereisessä, todella isossa veneessa oli tyrmiä, joissa oli muiden mukana serkkuni ruotsista ja hänen äitinsä kuten myös Pasin äiti. Päätimme Pasin kans että siitä on tehtävä loppu ja menimme maihin kysymään Jussilta miten pääsisimme tuohon toiseen veneeseen. Jussi sanoi, että sieltä on yksi vartija sairaana ja toinen kohta tulossa maihin, että siinä voisi olla tilaisuus. Eräs mies joka oli meidän kanssa sanoi heti, että se on aivan liian riskialtista, että hän ei lähde mukaan ja niin me neljä muuta sitten lähdimme. Pasi etunenässä. Veneeseen päästyämme oli järkytys minulle ja Annelle suuri, kun jouduimme jälleen pimeisiin kapeisiin käytäviin. Sanoin Pasille, että on tärkeä muistaa painautua käytävän seinään, jos vartija tulee vastaan. Pasi sanoi: ”aha” ja jatkoi matkaa. Samantien tuli vartija ja me Annen kanssa painauduimme seinää vasten ja mitä teki Pasi? Sankarimme! Hän paukautti vartijaa kunnolla turpaan ja kävi heittämässä hänet mereen.
Jatkoimme kävelyä pitkinä käytäviä, mutta tuntui ettemme sukulaisia löydä koskaan, että he ovat aivan liian kaukana, ettemme uskaltaudu niin syvälle käytävillä..

Siihen heräsin!

 

Kuinka ahdistavia voi unet ollakkaan. Mutta joka unessa piilee pieni totuuden jyvä. Tällä kertaa se ei ollut maailmanlaajuinen kriisi vaan se, että sukulaiset on aina liian kaukana.

Mainokset




Hiljaisuus – Tystnad

4 03 2011

Pitkääkin pitemmälle hiljaisuudelle täällä on syynsä.. Kun sielu ja ajatukset ovat tyhjät, ei tekstiä vain synny.

Pienenä varovaisena haaveena minulla on, että kevätaurinko toisi muutoksen tullessaan. Ja jos ei niin toisi ainakin lupauksen tulevaisuudesta tullessaan.
Se kun ei ole kykenevä tekemään haluamiaan asioita, se kun ihmiset ovat muuttaneet tapaansa katsoa minuun, se kun puhelin ei soi johtuen käsittämättömästä varovaisuudesta kanssani, ei tilannetta helpota.

En halua ihmisten lähelle, haluan olla oma tylsä itseni, yksin, ilman omituista selittelyn tarvetta.

Haluan piiloon…

_______

Tystnad som är längre än lång har ett orsak.. När själen och tankar är tomma, kan man helt enkelt inte skriva.

En liten försiktg hoppen har jag, att skön vårsol sku ändra saken till bättre sidan. Om inte den, så ett lov att framtiden har nånting att ge sku va bra också.
Det när man kan into göra de saker man vill, den när människor har ändrat sätt att titta på mig, det då telefonen inte ringer för alla är så försiktiga med mig (nej, inte du Harry -tack o lov <3), hjälper inte saken på någon sätt.

Jag vill inte gå bland folk. Jag vill bara vara en tråkig mig själv, utan behov förklara det till nån.

Jag vill gömma mig…