Tehokkaana tänään -Effektiv idag

27 09 2009

IMG_0245

Joskus harvoin, minäkin olen tehokas. Tänään oli sellainen päivä -tähän asti..

Aamulla heräsin todella pirteänä ja mietin mitä kaikkea päivä tulisi pitämään sisällään. Se oli helppo tietää. Eilen illalla vedin vaatekaapeistani kaikki vaatteet lattialle, koska olin päättänyt, että nyt minun on pakko siivota ne. Tietenkään en eilen sitä jaksanut. Ja koska se on homma mistä en muutenkaan pidä päätin, että minun on tehtävä jotain järkevää ennen sitä.
Järkevää se ei tosin ollut, mutta minä lähdin juoksemaan. Siitä on jo luvattoman kauan kun olen edes kunnolla kävelemään pysytynyt ja nyt päätin että menköön sitten samaan särkyyn, niin nyt yritän. Hyvin lenkki sujuikin. Lenkin jälkeen liikkuminen puolestaan ei. Siis vaatekomeroiden kimppuun..

Niitä siivotessani päätin, että kunhan se on tehty niin sitten on nukkeneiti-vanhuksen vuoro. Hänelle kun piti jotkin hätävara vaatteet keksiä, ettei hänen tarvitse istua sinisessä potkupuvussa jatkuvasti. Niin sitten jotain kankaan tynkää jostain ja ompelukone esille. Vielä ei ole valmista, mutta nyt kestää jo katsella.

 

Emellan, fast sällan, kan också jag vara efektiv. Vaknade imorse och kände mig riktig pigg. Började med det samma fundera att vad skulle jag göra idag. Men behövde inte fundera länge.. Igårkväll rev jag ner på golvet alla kläder från skåpet. Tyckte att det skulle vara dags att städa dom. Som vanligt int orkade jag det på kvällen. Jag bara fungerar inte på kvällar, så det var jobb som var ett måste idag. Men jag hatar den jobb så tänkte jag att jag skulle göra nånting meningsfull före det. Jag gick ut och jogga. Int var det rigtig meningsfull i mitt situation, men det gick bra och det var kul! Inte klokt att spriga med det här smärtor vad jag har, men idag ville jag strunta i dom helt. Lyckades så länge jag var på länk, men vet inte hur i världen kommer jag att klara resten av kväll.
Nå ja, jag kom hem, städade skåpar och tyckte samtidigt så synd om tant-Agdas evighetsgammal docka som satt i sin blå sparkdräkt i min soffa. Sydde nödhjälp kläder till henne. Blev inte färdigt, men nu kan jag titta på henne igen.

Mainokset




Lääkäriä lääkärin perään – Ett doctor efter en andra

22 09 2009

014Joskus, vaikka tuntuisi kuinka, että elämän kori on niin ääriään myöten täynnä, että siihen ei mahtuisi enää asian asiaa huomaakin yhtä-äkkiä, että oikeastaan kori on tyhjä. Mikään asia ei ole niin vaikea tai raskas kannettava, ettei sitä hauraalla korilla saisi kannettua. Hienoa, mielestäni.

Tänään minulle sanottiin, että minä olen vähintäänkin outo, koska en ole huonolla tuulella, katkeroitunut tai masentunut ajatellen mitä kaikkea elämä on tuonut eteeni. Tai vienyt edestäni.
En ymmärtänyt kommenttia sen kuullessani, enkä ymmärrä sitä vieläkään. Mutta onneksi minun ei ole tarve sitä ymmärtääkään.

Tänään tuntuu siltä, että kaikki ymmärtäminen menee siihen, että ymmärtäisin miksi suuni on niin kipeä. Ja ymmärränhän minä. Vaikka hammassärky on niin hurja, että mikään muu asia ei taida päähäni tänään mahtua. Hammassäryn syy on toki hyvin selvillä. Juurihoito! Vielä kerran kuukauden päästä, sitten pitäisi tuon hampaan olla kunnossa.

Muutenkin on tullut oltua eri alojen lääkäreiden kanssa viime päivinä. Fysiatri kirjoitti minulle kahden viikon sairausloman, jonka aikana minun tulee ottaa yhteys ihmiseen, jonka kanssa mietitään jatkoa tälle mun touhulle joka ei CRPS:n takia ihan ole niin kuin pitää.
Fysioterapeutti antoi jumppaohjeita selän kuntouttamiseksi. Hän taitaa olla ainut mies jota minä vastaan mukisematta tottelen.

Vaasassa tuli pyörähdettyä sairaalassa kontrollissa eilen. Pantahoitaja oli erittäin tyytyväinen siihen miten painoni on pudonnut leikkauksen jälkeen. Kyseli onko missään välissä paino noussut ja onhan se… Eihän se panta kuitenkaan mikään laihdutuskeino ole vaan apuväline laihdutuksen tueksi. Vaikka tämä homma on vällillä niiiii-in raskasta ja raivostuttavaa niin en minä pantaa pois antaisi. Ja sitäpaitsi, jos ne on sairaalassa tyytyväisiä niin miksi en itse olisi?

___________

Ibland, fast det skulle kännas som livets korg är allt för full att det skulle inte rymmas en enda sak dit mera märker man mitt i allt, att korgen i själva verket är alldeles tom. Ingen sak är inte för tung eller svår att bräcklig korg skulle inte klara av den.  Fint, tycker jag.

Idag fick jag höra, att jag är minst konstig, då jag är inte i dålig humör, bitter eller deprimerad om man tänker på allt vad livet har gett till mig, eller vad den har tagit från mig.
Jag förstod inte den där komment då jag hörde det, int förstår jag den nu heller, men int behöver jag väl det heller.

Idag känns det som allt vad jag kan förstå har nånting och allt med tändvärk att göra. Oj fan vad det gör ont. Men jag vet varför det är så. Tyvärr, så vet jag inte vad det heter på svenska.. Kan det heta rotpåfyllning?? Ingen aning, men iaf tandläkarn höll på med tandens rötter, inte med den delen av tanden vilken man kan se. Om en månad ännu en gång samma sak, så är det klart med den där elak tanden.

Har pratat med flera olika läkarn i sista dagar. Fysiatren skrev sjukledigt för två veckor och sade att jag måste kontakta en vissa människa under den tiden att vi får börja planera vad man borde göra med min sak, som inte är så bra vad jag och alla andra skulle vilja och det är CRPS:s fel.
Fysioterapeuten gav massor med olika jumpa övningar vad jag ska göra för att bota ryggen. Han är troligen den ända man jag lyder utan att säga emot.

Igår var jag i Vasa för Gastric Bandings kontrollen. Sköterskan var jätte nöjd i den hur jag har lyckats gå ner i vikten efter operationen. Hon frågade om jag har en ända gång fått några kilor tbx och det har jag nog. Förståss. Bandet är ju ingen bantningskonst utan ett hjälpmedel till mig att jag skulle lyckas banta. Och fast det här emellanåt är sååå tungt och irriterande skulle jag inte ge band bort nån gång. Om vårdspersonalen är nöjda varför skulle jag inte själv vara det då.

_________________

Muuta tänään mietittyä:
Andra tankar idag:

Päätin, että koska en ole keittiöihmisiä niin minä alan keräämään keittokirjoja. Huomenna kirppiskierrokselle heti!
Jag bestämde, att för jag är ingen köksmänniska så ska jag börja samla kokböcker. Imorgon till en loppisrundan!

 





Kadonneen jäljillä.. -Saknad

13 09 2009

Tänään se sitten alkoi, tv-sarja josta koko kesän kuului kuhinaa medioissa. Itse sitä odottelin myös mielenkiinnolla. Äidin kanssa juteltiin, että : ”just joo, tietää sitä rääkymistä joka jaksossa”… Tänään minä selvisin itkemättä vaikka tottakai, monia ajatuksia ohjelman aikana mieleen tulikin.

Ensimmäinen ajatus oli, että kuinka kukaan haluaa etsiä ihmisiä tv-kameroiden ollessa paikalla? Toisaalta, miksi ei, jos se on ainut keino syystä tai toisesta, miten olisi mahdollista toinen löytää.
Kuitenkin ymmärrän varsin hyvin sen, että välillä elämässä on ajauduttu sellaisiin tilanteisiin, että yhteydenpito on katkennut. Siinä vain on sellainen vaara, että hän kuka on ”etsijänä” on todellakin eksyksissä itsensä kanssa. Jos ei tunne sukujuuriaan, kuinka voi tuntea itseään? Jos toinen vanhemmista on tuntematon, niin osa minuutta on jossain muualla, vaikka elämässä kuinka olisi kaikki palikat päällisin puolin oikealla paikallaan.

Onko niin että tällaisen puuttuvan palasen löytyminen sitten on oikea ratkaisu? Onko niin että löydettyä äidin, isän, siskon tm biologisen sukulaisen ihminen voisi kehittyä, kasvaa omana itsenään, ymmärtää itseään paremmin? Täyttyykö silloin tyhjyyden tunne, poistuuko tunne siitä, kuinka ei kuulu minnekkään, löytyisikö silloin se tunne, kuinka viimeinkin olisi olemassa joku joka oikeasti ymmärtää?

Entä siinä vaiheessa kun kadonnen löytää? Onko rohkeutta kohdata? Onko rohkeutta ottaa se riski, että mitä jos ihmisestä ei pitäisikään? Mitä jos tuntisikin ihmisen kanssa niin suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, että alkaisin potea syyllisyyttä? Miksi kyseisestä ihmisestä pitäisi pitää? Loukkaisiko se jos pitäisin jotakuta?

Niinpä, ne lienee asioita joita myös Kadonnen jäljillä sarjan henkilöt ovat jossain määrin joutuneet käymään läpi.
Minä katson kyllä toisenkin osan… ja kolmannen.. ja…

____________________________

Ikväll började det som hade varit hela sommar fram i olika median. Finsk tv-serie av format Saknad (tror att det hette så i sverige)

Med morsan pratade vi att just jo, nu får man gråta framför tv:n varje söndag. Det blev inte så idag. Men massor fick programmet mig att tänka.

Första tanken var den, att hur nån vill ta med sig tv-kameror när dom söker nån.. Men också det att varför inte, om det är enda sätt att hitta nån.
Jag försår riktig bra att emellan kan situationer i livet vara sådana att man har tappat kontakter. Då kan man känna sig vilse i många olika sätt. Om man känner inte sina rötter, hur kan man känna sig själv? Fast man skulle ha allt fint och bra i normala livet, sku det vara det i verkligen?

Om man hittar tex mamman eller pappan, man har inte kännt till, blir man lyckligare? Börjar man växa som en människa då? Börjar man känna sig själv bättre? Tappar man bort känslan, att man tillhör inte nånstans? Hittar man den männsika som tycks vara den enda som förstår?

Och sen när man hittar personen. Är man tillräcklig modig att man vågar träffa? Vad sen om man märker att man tål inte människan eller tvärtom, vad om man märker att man gillar människan? Vad sen om man har stor medkänslan med människan, börjar man känna sig skyldig, är det bort från nån annan?

Troligtvis är några av de där frågor sådana vilka personer i programmet har också varit tvungen att tänka.

Jag kommer att titta den andra gång… och tredje… och…

vom Vater