Ja tämän sunnuntain ajatusvirtaan kuuluu mm:

Urheilu —> Mäkihyppy tietenkin, sitä kun tv juuri ulos syytää. Lentomäki! Se mun ihan ehdoton suosikki. Katsellessa ja kuunnellessa ohjelmaa aloin miettimään, että joo-o, hypyt on pidentyneet, ehkä jopa kaunistuneetkin, mutta varsinaista suosikkia minulla ei siinä ole. Toisin kuin ennen. Tai ehkä Taku Takeuchi ei tosin hyppytaitonsa tai tulostensa vuoksi vaan siksi kun hänellä on niin hauska nimi. Ja suomalaisista pidän Anssi Koivurannasta. Minusta hänellä on hyvä asenne tekemisiinsä ja siis ne hampaat! Varmaankin suomen kauneimmat!! Eikös se jo ole hyvä syy pitää urheilijasta?
Jo uransa lopettaneista hyppääjistä minun ehdoton suosikki iänkaikkisesti on Jari Puikkonen. Mitään selkeetä syytä siihen miksi näin on, en osaa sanoa, en ole koskaan osannutkaan..
Ja viimeiseksi se, että toivoisin mieheni ymmärtävän pysyä poissa tv:n läheltä silloin kun katselen urheilua.. Hänen kanssaan se on mahdotonta. Milloin pitää katsoa teksti tv:tä, milloin hänen on pakko vaihtaa kanavaa ihan vain muka katsoakseen mitä sieltä tulee vaikka me molemmat tiedämme hänen tekevän niin vain siksi, että urheilu ei mitenkään kiinnosta häntä.

Tietokone –> Saamarin masiina! Se vaan ei halua olla kuten minä haluaisin sen olevan. Milloin joku näppäin ei toimi lainkaan, milloin ne toimivat liiankin hyvin. Milloin en löydä haluaamani asiaa netistä saatikka sitten koneelta. Kun  on  hukannut koneelta monta sataa sivua sanoja, tietenkin juuri sellaisia, joita ei ole ehtinyt varmuuskopioida tuntee olonsa ahdistuneeksi ja syytöksiä koneen suuntaan satelee, vaikka tiedänkin syyn olevan ihan minun omani.
Ja onko koneiden pakko olla niin herkästi lämpeneviä, että kone sylissä tuntuu kuin olisi puoliksi saunassa.. Enhän minä tietenkään  voi konetta pöydällä pitää, kun itse olen puoli-istuvassa asennossa sohvalla.

Langat –> Ne ihanat. Mutta miksi niitä ei ole koskaan silloin juuri sellaisia millaisia haluaisi juuri sillä hetkellä neuloa? Juuri tällä hetkellä minua tympäisee niin virkkaamani takki, kuin neulomani paita. Olisi pakko aloittaa jotain ihan uutta, vaikka lapasista toinen on vielä tekemättä ja yksi simppeli huivikin tuolta minua katselee.. Miksi käteni eivät suostu toimimaan niin hvyin, että voisin neuloa paljon enemmän? Haluan tuottaa kauniita asusteita, vaatteita, koristeita ym. HaluanHaluanHaluan!

Uutiset –> Aivan totta, niitä tulee aivan liian monta kertaa päivässä ja missä on hyvät uutiset? Eikö joskus voitaisi uutisoida mukavista ja hyvistä asioista? En halua kuunnella juttuja sen enempää euroopan heikosta tilanteesta, kuin presidentin vaaleistakaan. Minä tiedän ketä äänestän ja eurooppa voi huonosti, vaikka minä en kaikkia uutisia kuuntelisikaan.
Sitäpaitsi pääsen vähemmällä kun kysyn puolisoltani onko jotain  sellaisia uutisia mistä minun pitäisi tietää? Pysyn tapahtumista tietoisena hänen ansiostaan. Ja teksti tv näkyy uutisoivan että Sahamiehellä on suuret tulot. Mitä sitten?  Ei hänen rahansa minun elämäääni helpota, eikä edes tuo kateutta esille. Ja kuka muuten Sahamies on?

Simba –> Voi ihanuus!! Kuinka kissa voikaan olla noin ihana! Mutta miksi hän on juuri tällä hetkellä niin huono syömään? Koitetaan nyt lahjoa häntä seillä. Eikös sei ole kaikille kissoille sellainen eväs, jota he eivät voi vastustaa?

Tässä otos siitä mitä mielessä.. Nyt on pakko heittää kone pois sylistä ja tehdä jotain järkevää
…vaikka  neuloa tai ehkä lukea…

Sata vuotta kirjoittamisesta, sata vuotta ajattelemisesta.. Sellainen minä -juuri tällä hetkellä.
Uusi vuosi ja päätös, palaan kirjoittamisen pariin vaikka sitten väkisin. Pikkuisen olen toki aloitellut, salassa harjoitellut. Sana siellä, toinen täällä, muistikirja aina lähellä, jos sattuisi joku sana tulemaan mieleen, joka saisi minut jälleen innostumaan, tärkeintä harjoittamaan.

Kuinka olenkaan sanoja, sanojen tuottamista kaivannut. Lähes järjenvastaiseen stressiin  asti. Kuinka kamala onkaan, kun aivot tietävät niiden olevan täynnä kirjoittamattomia sanoja , mutta kanava niiden tuottamiseen on kadonnut. Monesti olenkin miettinyt, miksi ja minne ne ovat kadonneet. En ole vastausta saanut siihen, mutta pieni aavistuksen omainen tunne minulla asiasta kuitenkin on..

Kuten, joskus ensimmäisen blogin aikaan, joka muuten on tallessa jossain koneeni kätköissä, päätin luopua otsikoista. Olenkin joskus maininnut, että minä en vain toimi otsikoiden kanssa. Otsikot vihaavat minua. Ne tietoisesti karttavat minua ja elleivät karta niin tekevät ilkeyttä.
Jo ajatus siitä, että en käytä niitä sai paineen hartioilta katoamaan. Miksi niitä pitäisi täällä käyttää? Tämähän  on vapaan ilmaisun kanava.

Toivon oman vapaan ilmaisuni, vapaan luovuuteni, vapaan olen oma itseni, olen riittävä itsenäni, voiman ja taidon itsestäni vielä löytyvän.

Kirjat ovat yksi todella hyvä tapa kuluttaa aikaa, ainakin silloin, kun sormet toimivat sen verran, että saa sivuja käännetyksi. Ja ellei saa niin onneksi on äänikirjat olemassa.
Minulla vain on jopa itseänikin ärsyttävä tapa. Keskeneräisiä kirjoja minulla on jokaisessa huoneessa… Yleensä kaksin tai kolmen kappalein. Eihän sitä voi ennakkoon tietää mitä juuri milläkin hetkellä haluaa lukea, vai voiko?
Minä voin ainoastaan silloin, kun kyse on kirjaston kirjoista. Nehän kuitenkin on palautettava ajallaan varsinkin, jos on lainannut jo kertaalleen lainatun kirjan ystävältä, joka on kirjastosta löytänyt jonkun “pakko lukea”-kirjan mikä itselläni on syystä tai toisesta jäänyt löytämättä kirjaston hyllyjen kätköistä.

Parhaillaan luen kahta ystävien lainaamaa kirjaa. Onneksi niissä on eri palautuspäivä. Vaikka ei kyllä ole pelkoa, että en molempia ehtisi lukea eräpäivään mennessä, sen verran mielenkiintoisia molemmat ovat.
Toinen on nimeltään Pjongjangin akvaariot -10 vuotta Pohjois-Korean Gulagasissa ja toinen on Natascha Kampuschin 3096 päivää.

Niin täysin erilaiset, mutta vankeuttahan nuo molemmat käsittelevät.

____________________________
När man är i den situationen som jag är, att man kan inte vara säkert om man kan röra sig alls, eller i så fall hur länge man kan på något sätt måste försöka fylla dagen på ett meningsfullt sätt. Trots all smärtan jag har, har jag lyckats ganska bra. Det är jätte sällan jag har inget att göra eller ens lite långtråkigt.

Böcker är en av de riktig bra sätt att spendera min tid. Om figrarna är inte tillräckligt bra skick att jag kan vända sidan finns ju alltid ljudböcker.
Jag har bara en irriterande vana.. Ovaslutade böcker har jag i varje rum, man kan ju inte i förhand veta vad man vill läsa just den stund, elle kan man?
Jag lyckas läsa en bok i gång bara när boken är lånad a biblioteket. När allt de måste dock återlämnas i tid , särskilt om du har lånat en gång lånad bok av en vän. Bok som är  ett “måste läsa” bok som man sjävl har en eller annan anledlning inte kunnat hitta gömda i biblioteket hyllorna.

Just nu läser jag två olika böcker som är lånad av vänner. En annan är Pyongyangs akvarier -10 år i Nord Koreas Gulagas och den andra är Natacha Kampusch 3096 dagar.

Så helt olika, men båda itu med dem i fängelset.

Ajatukseni on Norjassa…. Mina tankar är i Norge….

Det brukar vara jätte skönt vara i sommarstygan en stund. Inte på sista dagar.  Pappa, Aleksi o Jussi har renoverat köket. Alla väggar är förnyade. Och vi har lidit då alla varor har varit runt omkring så att man har inte kunnat röra sig eller hitta nånting.

Tältä seinät nyt näyttävät      -      Så här ser väggar ut nu

Ja koska kamera oli mukana niin olihan sitä muutakin kuvattava.
Eftersom kameran var med så var man “tvungen” att använda det.

 Joku on joskus 50 vuotta sitten raaputtanut ikkunapuuhun sanan Oopperankummitus.

Sitä emme koskaan tule mökiltä poistamaan

"Vuorenpeikkokivi - Bergtrollsten"

Jo treeneihin kävellessäni tiesin, että helppoa se ei tule olemaan. Koskaan ei noin pitkä tauko tee mitään hyvää oli sitten liikuntaharrastus mikä hyvänsä. Jos tauko olisi edes ollut oma valintani niin en ehkä olisi sitä niin raskaana kokenutkaan, mutta asiaan en suurenmiten voinut itse vaikuttaa ja siksi se on ollut piikkinä lihassa minulle.

Hissukseen siinä tänään sitten otettiin ja minä olin muuten ihan puhki. Ei meinannut millään jaksaa vaikka parhaani yritin. Nyt vain elän toivossa, että ensi keskiviikkona jaksaisin hieman paremmin. Olin täysin vakuuttunut siitä, että treenikipu iskisi ja kunnolla jo tänä iltana, mutta ei vielä ainakaan ole näyttäytynyt. Crps kipu kyllä palasi jalkoihin ja kunnolla heti kerrasta, mutta olihan se nyt sen väärti. Kyllähän minä tuota tekisin vaikka kaksi kertaa joka päivä jos se vain olisi mahdollista.

Tänään olisi muuten tullu turpaan, mutta coutsi hei -enää ens viikolla, et pääse yllättämään

Huomenna liikkuminen onkin sitten kävelyä (kääk!) kun suuntaamme aamusta kohti Kokkolan asuntomessuja..  Eniten  minua kiinnostaa Paola Suhosen suunnittelema yksiö.

Sitä odotellessa…

___________

Det tog hela sex veckor innan jag mådde tillräckligt bra att träna igen. Och då jag tränar vill jag ta coutsi min och då blir det boxing-time !! Och jätte långa sex veckor var det. Och när pausen var inte min egen val var pausen ännu värre. Ville ju träna hela tiden, men värken gav inte möjligheten till det.

Redan när jag gick till träningen visste jag att det kommer inte vara lätt. Så där lång paus, vilken sport det än är, är inte enkelt efter pausen.

Vi tog det ganska försiktigt, men gud vad trött jag blev. Försökte min bästa, men nää-ä det bara fungerade inte. Jag var 100% säkert att jag får träningsvärk innan kvällen, men den har inte visat sig ännu. Crsp påminde mig i fötter direkt, men det var värt den. Om jag skulle kunna så sku jag helst göra den fast två gånger dagligen.

Idag var det nära att jag sku fått på käften, men det kommer inte hända nästa veckan.

Imorgon blir det ingen annat som äns liknar sport på nån sätt än att gå i Karlebys bostadsmässan. Det som är mest intressant där i min åsikt är ettan designad av Paola Suhonen.

Tills dess..

Jo aamusta tiesin, että tämä on se päivä mitä olen kuukausia odotellu. Päivä ilman kipuja!
Ensimmäisenä sain hokea itselleni, että ei mitään liikuntaa tänään niin huomenaamuinen nyrkkeily voisi jotenkin ehkä mahdollisesti onnistua.

Mun ihana mummu täytti tänään vuosia ja häntä tietenkin kävin onnittelemassa mistä sitten osin juontaa se, että myös loppupäivä on ollut varsin onnistunut. Teimme pienen inventoinnin hänen kaappiinsa missä oli paljon kirjoja ja sieltä sitten löytyi aarteita, jotka aikoinaan kuuluivat pappalleni. Nyt muutama niistä on mun kirjahyllyssä ja Waltarin Kaarina Maununtytärtä aloittelin jo lukemaankin.

Se että kävimme ystäviemme luona kahvilla pitkästä aikaa ei todellakaan tehnyt päivää huonommaksi. Ja nyt illalla tilasin ruotsista kirjan, jota oikeastaan olen odottanut jo monta vuotta. En siksi mitä aihetta kirja käsittelee vaan siksi, että tunnen kirjailijan todella hyvin ja tiedän pitäväni hänen tavastaan kirjoittaa.

Ainut huonompi asia on se, että minun pitäisi oikeastaan painua nukkumaan koska aamulla on aikainen herätys, mutta minua ei vaan väsytä.
Haluaisin valvoa tänään niin pitkään kuin vain mahdollista niin että hyvä olotilakin jatkuisi mahdollisimman pitkään, mutta se ei taida olla mahdollista….

___________________

För en gångs skull.

Tidigt på morgonen, visste jag att  detta är den dagen jag har väntat i månader. En dag utan smärta!
Först var jag tvugen att övertala mig, ingen sport idag så möjligtvis boxing som sker i morgon skulle lyckas. Men enkelt och lätt kommer det inte vara eftersom det är så länge sedan sist..

Min underbara mormor fyller år idag och naturligtvis gick jag och gratulera henne, i den utsträckning, då det går, att resten av dagen har varit ganska framgångsrik. Vi gjorde  en inventering i en av hennes skåpar där de fanns en massa böcker. Där hittade jag skatter som en gång tillhörde min morfar. Nu några av dem är i min bokhyllan. Börjare redan  läsa Mika Waltaris Kaarina Maunusdotter.

Det faktum att vi körde hos vänner för kaffe efter en lång tid är egentiligen inte nånting som gjorde en sämre dag.
Och nu på kvällen beställde jag en bok från Sverige som i själva verket jag har väntat i många år. Inte därför vad bokens innehåll är, utan därför att jag känner författare riktigt bra utan jag vet jag gillar hennes sätt att skriva.

Det ända som är värre är den faktum att jag borde gå och lägga mig. Ska upp jätte tidigt i morgon, men jag skulle vilja styra dagen så långt som möjligt så att bra närvaro skulle räcka länge till.. Det är inte sannoligt att vara möjligt..

Mitä tässä pitkän tauon aikana on sitten tapahtunut? Oikeasti ei sitten yhtään mitään. Crps elää omaa elämäänsä vaikeuttaen minun elämääni enemmän kuin kukaan osaisi aavistaa. Yhteydenpito ystäviin on hyvin rajoittunutta vain maailman parhaat ystävät on “jäänyt paikalle” ja muut ovat haihtuneet kuin kusi lumeen. Ensin se harmitti kovasti, mutta sitten käänsin ajatuksen siihen, että he sitten eivät oikeasti edes ole ystävyyteni arvoisia. Tuon asian en anna mieltäni harmittaa. Enemmän, itseasiassa todella paljon, minua harmittaa se, kun asiat ovat niin rajallisia mitä pystyn tehdä. Aina ei ole mukava pyytää esim kodinhoidossa apua ja päätinkin, että lopetan sen kokonaan. Jos en pysty jotain tekemään niin se on sitten tekemättä  ja mikälli se on jollekin ongelma niin oma ongelmansa on -ei minun.

Viimeisen lääkärikäynnin yhteydessä sairauslomaani jatkettiin kaksi vuotta. Osatyökyvyttömyyseläkkeellähän minä jo olen ja täyttä koko ajan yritetään saada, mutta vakuutusyhtiö pistää kampoihin todenteolla. Ajattelinkin jo, että pitäisi filmata päivä elämästäni ja lähettää heille niin näkisivät omin silmin mitä paskaa tämän todellisuudessa on.
Mutta minä olen kiltti tyttö, enkä tietenkään tee niin.

Varoituksen sanan voisin teille ihanille, jotka joskus jostain kumman syystä sanoa, mikäli teksti näyttää erikoiselta tai kirjaimet vaihtavat paikkaa, se ei johdu hosumisesta vaan cerpistä. Se on vienyt sanamuistia (*kele!!) minkä johdosta saatan kirjoittaa väärin ja vaikka näkisin sen itse niin en tiedä miten asian voisin korjata. Hieman se on hankala homma, jos ajattelee, että kirjoittaminen on se mitä haluaisin tehdä. Enkä runojakaan ole jotain sataan vuoteen saanut kirjoitettua Tai no, juhannuksena kirjoitin muutaman, mutta en ole lukenut niitä sen jälkeen. En vain uskalla. Ehkä sitten joskus jälleen.

Kun kerran valittamaan aloin niin jatketaan sitten sillä saralla.
Kesään kuuluu myös yksi suuren suuri pettymys ja suruakin tuottava asia. Saimme kutsun ystävien häihin loppukuulle, mutta mieheni ei saa silloin töistä vapaata niin emme pääse lähtemään sinne. Yksin en voi lähteä, kun ei tuo vieraiden ihmisten keskelle meneminen ole oikein minun juttuni. Anteeksi ystävät!

Ja laihdutus sitten?? Joo-o, mielessä on koko ajan, mutta siltäkään saralta ei lienee mitään uutta kerrottavaa. Päinvastoin saisin jopa “peruuttaa” hieman.. Yritän harrastaa liikunta niin paljon kuin mahdollista, miten tuo cerppi vain antaa myöten. Ja nyrkkeily on sitten se ykkösjuttu! Monen viikon tauon jälkeen menen keskiviikkona kokeilemaan mitä siitä tulee… Se onnistuu hyvin, eikös?

Minä olin saanut lahjottua erään vartijoista. Hän ilmoitti tulostaan paukauttamalla jalallaan kovaa lattiaan ennen kääntymistä käytävästä toiseen ja silloin tiesimme kaikki painautua takaisin seinää vasten, kuin emme olisi ikinä liikkuneetkaan.

Käytävät jatkuivat loputtomiin. Välillä tulimme jonkin sivuhuoneen kohdalle, joissa oli jopa valo, joka otti pimeään tottuneisiin silmiimme, mutta emme olleet tarpeeksi rohkeita, että olisimme sen tarkemmin uskaltaneet huoneisiin edes kurkistaa. Mielestäni kävelimme ja pelkäsimme viikkokausia, ennenkuin tulimme siihen kohtaan mistä oli mahdollista nousta maanpinnalle.
Minun lisäkseni maanpinnalle nousi ystäväni Anne ja neljä muuta. Olimme erään huoltoaseman kohdalla, kun näimme päivänvalon ensi kerran moneen kuukauteen. Minä sanoin Annelle, että on pakko saada kahvia ja niin menimme huoltoaseman kahvioon ja istahdimme pöydän viereen hiljaisina, uskaltamatta puhua. Kahvin juotua minä sanoin Annelle, että menen kotiin kävellen, enkä todellakaan suostu ahtautumaan mihinkään autoon eli suljettuun tilaan kaiken tuon jälkeen. Kävelimme pitkin Västanpån asuntoaluetta, paikkaa missä vaarini oli asunut, ja mietimme miten pääsemme meille ilman että meitä saadaan kiinni.
Anne sanoi, että lähdetään meidän mökille, se kun on saaressa niin tuskin meitä sieltä tullaan etsimään ja niin teimme. Kun pääsimme saareen niin näin vanhempani ja mieheni, jonka olin luullut olevan jossain taistelurintamalla, olihan käynnissa jonku kamala maailmanlaajuinen kriisi.
Jussi sanoi minulle, että jouduimme ojasta allikkoon, että siellä oli käynnissä ihan sama juttu kuin muuallakin. Ja niin olimme taas keskellä kauheuksia. Palasimme veneeseen, jossa näin myös serkkuni Pasin ja hän sanoi, että viereisessä, todella isossa veneessa oli tyrmiä, joissa oli muiden mukana serkkuni ruotsista ja hänen äitinsä kuten myös Pasin äiti. Päätimme Pasin kans että siitä on tehtävä loppu ja menimme maihin kysymään Jussilta miten pääsisimme tuohon toiseen veneeseen. Jussi sanoi, että sieltä on yksi vartija sairaana ja toinen kohta tulossa maihin, että siinä voisi olla tilaisuus. Eräs mies joka oli meidän kanssa sanoi heti, että se on aivan liian riskialtista, että hän ei lähde mukaan ja niin me neljä muuta sitten lähdimme. Pasi etunenässä. Veneeseen päästyämme oli järkytys minulle ja Annelle suuri, kun jouduimme jälleen pimeisiin kapeisiin käytäviin. Sanoin Pasille, että on tärkeä muistaa painautua käytävän seinään, jos vartija tulee vastaan. Pasi sanoi: “aha” ja jatkoi matkaa. Samantien tuli vartija ja me Annen kanssa painauduimme seinää vasten ja mitä teki Pasi? Sankarimme! Hän paukautti vartijaa kunnolla turpaan ja kävi heittämässä hänet mereen.
Jatkoimme kävelyä pitkinä käytäviä, mutta tuntui ettemme sukulaisia löydä koskaan, että he ovat aivan liian kaukana, ettemme uskaltaudu niin syvälle käytävillä..

Siihen heräsin!

Kuinka ahdistavia voi unet ollakkaan. Mutta joka unessa piilee pieni totuuden jyvä. Tällä kertaa se ei ollut maailmanlaajuinen kriisi vaan se, että sukulaiset on aina liian kaukana.