Hyvä keino elämän tympeyttä vastaan on oppia nauramaan itselleen.
-Sylvi Kekkonen- 

Sata vuotta kirjoittamisesta, sata vuotta ajattelemisesta.. Sellainen minä -juuri tällä hetkellä.
Uusi vuosi ja päätös, palaan kirjoittamisen pariin vaikka sitten väkisin. Pikkuisen olen toki aloitellut, salassa harjoitellut. Sana siellä, toinen täällä, muistikirja aina lähellä, jos sattuisi joku sana tulemaan mieleen, joka saisi minut jälleen innostumaan, tärkeintä harjoittamaan.

Kuinka olenkaan sanoja, sanojen tuottamista kaivannut. Lähes järjenvastaiseen stressiin  asti. Kuinka kamala onkaan, kun aivot tietävät niiden olevan täynnä kirjoittamattomia sanoja , mutta kanava niiden tuottamiseen on kadonnut. Monesti olenkin miettinyt, miksi ja minne ne ovat kadonneet. En ole vastausta saanut siihen, mutta pieni aavistuksen omainen tunne minulla asiasta kuitenkin on..

Kuten, joskus ensimmäisen blogin aikaan, joka muuten on tallessa jossain koneeni kätköissä, päätin luopua otsikoista. Olenkin joskus maininnut, että minä en vain toimi otsikoiden kanssa. Otsikot vihaavat minua. Ne tietoisesti karttavat minua ja elleivät karta niin tekevät ilkeyttä.
Jo ajatus siitä, että en käytä niitä sai paineen hartioilta katoamaan. Miksi niitä pitäisi täällä käyttää? Tämähän  on vapaan ilmaisun kanava.

Toivon oman vapaan ilmaisuni, vapaan luovuuteni, vapaan olen oma itseni, olen riittävä itsenäni, voiman ja taidon itsestäni vielä löytyvän.